Rukouspäivänä: Mielikuvia

Jyrki Kuusirati julkaisi perjantaina 13. tammikuuta 2017 Facebookissa muistiinpanon "Kaksi asiaa kamarisinfoniakonsertin jälkeen": 

Lapin kamariorkesterin torstain 12.1.2017 kamarisinfoniakonsertin aikana ja jälkeen aloin miettiä kahta asiaa. 

Asia 1: Puhallinorkesteripiireissä olen toisinaan kuullut puhuttavan enemmän tai vähemmän tosissaan, että puhallinorkestereissa ei enää pitäisi soittaa puhallinorkesterille sovitettua musiikkia, koska puhallinorkesterille sävellettyä musiikkia on jo niin paljon, ettei enää tarvitse turvautua sovituksiin. 

Torstaina 12.1.2017 olin kamariorkesterin kamarisinfoniakonsertissa, jonka neljästä teoksesta vain yksi - Édith Canat de Chizyn Land away jousille ja cimbalomille - oli sävelletty kamariorkesterille. Muut kolme musiikkikappaletta oli kamariorkesterille sovitettua musiikkia. 

Aika jännä... Kamariorkesterille ja kamarikokoonpanoille sävellettyä musiikkia on paljon enemmän kuin puhallinorkesterille sävellettyä, mutta siitä huolimatta kamariorkesteri soitti sovitettua musiikkia. 

Mitä on tehtävä? Pitäisikö puhallinorkestereiden lakata soittamasta sovitettua musiikkia vain siksi, että puhallinorkesterille sävellettyä musiikkia on jo tavallaan tarpeeksi? Vai pitäisikö puhallinorkestereittenkin tyytyä soittamaan hyvää musiikkia? 

Asia 2: Kamarisinfoniakonsertin viimeisenä saimme kuulla Johannes Brahmsin Sinfonian n:o 2 D-duuri, op. 73, jonka kamariorkesterille oli sovittanut Iain Farrington. 

Brahmsissa kokoonpano oli jousikvintetti ja puhallinkvintetti sekä trumpetti, pasuuna ja patarummut. Kapellimestarin lisäksi lavalla oli ainoastaan kolmetoista soittajaa. Kuitenkin Brahms kuulosti Brahmsilta ja Brahmsin sinfonia kuulosti Brahmsin sinfonialta. 

Mitä on tehtävä? Älkää kertoko tätä Suomen herroille! He hoksaavat tässä oivallisen säästökohteen: miksi ylläpitää suuria ja kalliita sinfoniaorkestereita, koska homma hoituu vähemmälläkin väellä.  

#cimbalom #korundi #lapinkamariorkesteri

Jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin Tarzan Bloch on sitä mieltä, että viimeisen lauseen voisi muuttaa esimerkiksi muotoon:

He [ottavat tämän kaiken tosissaan ja] hoksaavat tässä oivallisen säästökohteen: miksi ylläpitää suuria ja kalliita sinfoniaorkestereita, koska homma hoituu vähemmälläkin väellä.

Cimbalom. Kuva: Jyrki Kuusirati.

Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivän jälkeisenä sunnuntaina: ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta

Venäjän keisari Pietari I Suuri uudisti ja länsimaisti maataan. Pietari Suuren johdolla Venäjällä aloitettiin 1700-luvun ensimmäisellä neljänneksellä tieteellinen opetus, valtion hallintoa uudistettiin kovalla kädellä ja Venäjä rakensi Euroopan valtioiden esimerkkiä seuraten vahvan laivaston. Hän tutustui laivanrakennukseen Alankomaissa ja Englannissa, tuohon aikaan johtavissa merivalloissa.

Ilmari Schepel kertoo Uuden Suomen blogitekstissään "Pietari Suuri ja Alankomaat", että "Pietari opiskeli käytännön laivanrakentamista Alankomaissa, incognito" vuosina 1697-1698, ja jatkaa: 

Pietari innostui hollantilaisten laivanrakentajien taidosta jo varhain, mutta lopullinen innostus syttyi kun hollantilaiset saapuivat vuonna 1694 Arkangeliin luovuttamaan uuden fregatin. Pietari oli sellaisen tilannut vuonna 1693, koska venäläistyyppiset laivat eivät enää tyydyttäneet tätä kunnianhimoista miestä. Kerrotaan, että kun Pietari näki Arkangelin satamassa Hollannin liehuvan lipun uuden fregatin peräpeilissä hän päätti siltä istumalta, että Venäjän uuden lipun värit tulisivat olemaan samanlaista trikolooria kuin mitä tuolla merenkulkijakansalla oli. 

Alankomaiden lippu. 

Venäjän ja Alankomaiden yhteistyö ei suinkaan jäänyt Pietari Suuren laivanrakennusopintoihin, Venäjän länsimaistamiseen tai samanlaiseen trikolooriin kuin mitä tuolla merenkulkijakansalla oli.

Tätäkin ennen oli Venäjän pohjoisilla vesillä tehnyt tutkimusmatkojaan hollantilainen löytöretkeilijä Willem Barents (k. 1597). 

Toinen Uuden Suomen blogisti, Leo Mirala tietää nimittäin kertoa blogitekstissään "Venäläisten uusi kasvimaa - Krim", että vuonna 2014 "puolet venäläisten syömästä kaalista tuotiin Natomaasta Hollannista". Vaikka puolet ei pitäisikään paikkansa, kertonee se puolitotuutenakin kuitenkin jotain Venäjän ja Alankomaiden yhteistyön määrästä. Hollantilainen kaali maistuu venäjäläisille - tai ainakin maistui. 

Mutta nyt on aika toinen. Länsimaista tuotu ruoka ei enää venäjäläislle maistu eivätkä hollantilaiset kukat ole enää kauniita katsella. Ukrainan tilanteen vuoksi Euroopan unionin asettamat Venäjän vastaiset pakotteet ja niitä seuranneet Venäjän asettamat vastapakotteet ovat johtaneet siihen, että "(r)uuan lisäksi Venäjä on nyt lähtenyt polttamaan hollantilaisia kukkia". 

Venäjän ja Alankomaiden välisiin huonoihin väleihin on myös aivan erityisiä, kahdenkeskisiä syitä. Venäjän ja Alankomaiden suhteet ovat olleet todella jäiset sen jälkeen, kun Itä-Ukrainassa ammuttiin viime vuonna alas Malaysia Airlinesin lento MH17. Turmassa kuoli 298 ihmistä, joista enemmistö oli hollantilaisia. Tämä asia on vaikea molemmille osapuolille.

Milloin tulisi uusi Pietari Suuri - sellainen suurmies, joka taas kiinnostuisi Venäjän ja Alankomaiden välisestä ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta?

Kunnon sotamies Švejkin sanoin: "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."