Uuden musiikin historia: Aleksandr Skrjabin

Kopiokoneella kopioitu, leikattu ja liimattu sekä kirjoitettu kirjoituskoneella. Kuva: Jyrki Kuusirati.

Aleksandr Nikolajevitš Skrjabin (1872–1915) 

Lähteet: Väisänen, "Aleksandr Skrjabin", Otavan iso musiikkitietosanakirja 5; Salmenhaara, Vuosisatamme musiikki; MacDonald, "Alexander Skryabin", The New Grove Dictionary of Music and Musicians; N. Konstantinov, LP-levyn Scriabin, Sonatas Nos. 3, 4, 7, 9 teksti, Melodija. 

• venäläinen säveltäjä ja pianisti 

Elämästä 

• 1872 syntyy Moskovassa; äiti pianisti, isä suvun sotilasperinteistä huolimatta lainoppinut virkamies 
• 1873 äiti kuolee, kasvatusvastuu suvun naisille 
• 1882–1887 kadettikoulu Moskovassa 
• 1883– musiikkiopintoja muun kuin tädin johdolla, ystävyys Rahmaninovin kanssa 
• 1888–1892 Moskovan konservatorio, piano-opiskeli loistavasti, ei sopeutunut akateemiseen teoria- ja sävellysopiskeluun 
• 1890 venäläisten symbolistikirjailijoiden vaikutus 
• 1890–1898 varhaisin luomiskausi, op. 1–24 
• 1894–1903 suojelijana Beljajev 
• 1896 ensimmäinen Euroopan-kiertue 
• 1897 naimisiin Vera Ivanovna Isakovitšin, pianistin kanssa 
• 1898–1903 pianonsoiton professorina Moskovan konservatoriossa 
• 1903 muuttaa Venäjältä Italiaan, Sveitsiin, Belgiaan 
• 1905 teosofia syrjäyttää Nietzschen, vaikutteita Brysselin teosofeilta 1908–1910 
• 1914 paise huulessa 
• 1915 kuolee leikkauksen aiheuttamaan verenmyrkytykseen kesken kuumeisten Mysteerin suunnitelmien Moskovassa 

Teoksista 

pianomusiikkia ja orkesterisävellyksiä 

• 1902–1904 sinfonia 3: Jumalainen sinfonia 
• 1903 op. 30–42: pianosonaatti 4, poèmeja 
• 1903–1913 pianosonaatti 5 (1905), Hurmion runoelma (1905–1908), pianosonaatti 7 (1911–1912), Tulen runoelma Prometheus (1908–1910), viimeiset pianosonaatit, poèmet ja preludit 
• –1915 keskeneräinen Mysteeri 

Tyylistä 

• duuri-mollitonaliteetin ja kolmisoinnun hylkääminen 
• kvarttirakenteet ja sointikeskus/moodi = sarjallisen musiikin esimuoto? 
• lähtökohtinaan Schumann, Liszt ja Chopin sekä filosofis-kirjallinen taustansa Skrjabinin tyyli on irrallinen ajastaan 
• vaikka sitä voitaisiinkin pitää impressionismin ja ekspressionismin synteesinä. 
• Pianotuotanto on klaveristisesti taitavaa ja soinnillisesti ilmaisuvoimaista. Orkesteriteoksissa on taipumusta monumentaalisuuteen. 

Formalismia

John Shelby Spong. 

Friedrich Nietzschestä (1844-1900) - joka julistautui Stendhalin postuumiksi pojaksi - kirjoittaa Suomen teologisen instituutin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola kirjassaan Antikristuksen apostolit – Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin (PerusSanoma 2006).

Kun Eskola vetää johtopäätöksiä Nietzschen vaikutuksesta aikamme epäteologeihin, on hän toisinaan niin äkkiväärä, että aina ei oikein tiedä, kuka sanoi ja mitä. Muutaman kerran Eskola kirjoittaa sellaista, mistä en ole aivan varma, sanoiko juuri viitattava tai lainattava juuri noin – vai Eskola itse.

Enkä tykkää kaikista johtopäätöksistä, joita Eskola vetää. Eikä minun tarvitsekaan tykätä. Ei kai linja Friedrich Nietzschestä John Shelby Spongiin ole ihan niin suora kuin Timo Eskola sanoo.

Mutta myös muutaman hyvän oivalluksen – siis sellaisen, josta minäkin tykkään – saa Eskolan kirjasta lukea. Esimerkiksi: ”Postmoderni liberalismi liittoutuu kriisiytyvässä kirkossa korkeakirkollisuuden kanssa. Vaikka sisältö luhistuu, rakennelma ei saa luhistua.” (275.)

Se – että sisältö luhistuu, mutta ”rakennelma ei saa luhistua” – on formalismia, josta vuonna 1948 syytettiin Sergei Prokofjevia (1891-1953) ja Dmitri Šostakovitšia (1906-75): "atonaalisuutta, dissonanssia, disharmoniaa, sekavia neuropatologisia yhdisteitä" - eli "sekasotkua musiikin asemasta", joksi Shostakovitshin ooppera Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth leimattiin Pravdassa vuonna 1934.

Eikä tätä, että se on formalismia, sanonut Eskola, vaan tämän sanoi Tarzan Bloch.

”Syy tällaiseen äkilliseen konservatismiin saattaa tietysti olla käytännöllinen. Jokainen pappi tai piispa, joka lakkaisi kastamasta lapsia ja jakamasta ehtoollista, erotettaisiin pian virasta. (…) Postmodernismin aate ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä” (275.)

Myöskään perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen – joka estää jakamasta ehtoollista naispapin kanssa, mutta ei estä virnistelemästä televisiossa, kuinka piispa ei ole apostolisessa uskossa – ”ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä”.

Mutta edellä mainitun kaltainen perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen - olipa se sitten joka tai mikä - onkin aivan eri asia!