Kaleva: Kalahtiko kolehti

Jyrki Kuusirati otti pitkästä aikaa kantaa tiistain 1.9.2015 Kalevassa. 

Pääkirjoitustoimittaja Ilkka Lappalaisen lauantaiset terveiset Kirkkohallitukselle "kolehdin keräämisestä sähköisillä vehkeillä" osuivat väärään aikaan ja aivan väärään paikkaan. 

Terveiset Kirkkohallitukselle Kalevan pääkirjoitussivulla lauantaina 29.8.2015. 

Asiahan muuttuu muuksi, kun oppii perusasiat: ensiksi sen, että kolehti ei ole ane, ja toiseksi sen, että kolehtia ei kerätä eikä anneta sielun pelastukseksi, vaan kolehti annetaan muun muassa hädänalaisten ihmisten auttamiseksi. 

Jyrki Kuusiradin yleisönosastokirjoitus Kalevassa tiistaina 1.9.2015. 

Näin bittiaikana on perin omituista, että osaavassa Oulussa ilmestyvän Kalevan pääkirjoitussivulla on varaa vinoilla siitä, että kolehtiakin kerättäisiin nykyaikaisin keinoin. Mielipahaa tällainen asiantuntematon naljailu saattaa aiheuttaa ihmisissä, jotka omalla uhrilahjallaan näinä kovina aikoina haluavat auttaa niitä lähimmäisiä, joilla ei mene niin hyvin kuin meillä muilla. 

Tarzan Bloch on myös sitä mieltä, että "letkautus ja vitsi" eivät ole ennenkään sopineet Kalevan pääkirjoitussivulle. 

Helatorstaina: hiihtoloma Roomassa

Terveiset (Vatikaanista ja) Roomasta! josta tulimme torstaina. Olihan siellä nähtävää joka askeleella, ja asuimmekin todella likietuisella paikalla Corso Vittorio Emanuelen lähellä Via del Pellegrinolla Campo de' Fiorin lähellä. Eli kävelimme melkein joka paikkaan. Vain Colosseumiin menimme paikallisbussilla. Kävin myös juutalaisessa museossa ja synagogassa, jonne turvatoimien läpi, koska kaikenlaista ikävää on kuulemma sattunut. Kipa päässä oli olo kuin juutalaisella. Suosittelen Roomaa, ja sinne vielä joskus uudestaan.

Boulardii Travel. 

Sunnuntaina 1.3.2015 lensimme sinivalkoisin siivin Helsinki-Vantaalta Fiumicinoon. Leonardo da Vincin (1452–1519) mukaan nimetystä Fiumicinosta me ehdimme lentokenttäbussiin, ja matkan maksoimme käteisellä. Meitä neuvottiin jäämään Stazione di Terminin sijaan pysäkille, joka on lähellä Vatikaania, koska sieltä pääsisi kaikkein nopeimmin ja helpoimmin minihostelliimme Via del Pellegrinolle - jalan. Kävelimme Tiberin yli. 

"Monet viemärinkansissa olevat SPQR:t ovat peräisin Benito Mussolinilta, joka käytti tätä lyhennettä propagandassaan", tietää Wikipedia.  

Maanantaina kävelimme joen yli ja kävimme Vatikaanivaltiossa. 

Vatikaanissakaan ei jaksettu jonottaa enää mihinkään museoon, kun Pietarinkirkkoon jonottamisessakin oli mennyt jo tunti. 

Matkan jälkeen opin serkkupojaltani kaksi (2) huomionarvoista seikkaa Vatikaanivaltion ja Italian tasavallan välisistä suhteista: 

Vatikaanin postilaatikko, joka on vessojen lähellä, on kiinni Vatikaanivaltioon kuuluvassa seinässä, mutta törröttää Italian tasavallan ilmatilassa.

Kun tulee Vatikaanin yleisövessoista ulos, astuu Italiaan. Raja seuraa rakennusten seiniä muualla kuin Pietarinkirkon aukiolla. Eli oikeanpuoleisen pylväskäytävän ja vessojen väliin jäävä kapea suikale onkin Italiaa. 

Tämän kaiken lisäksi pyydän saada huomauttaa, että Vatikaanivaltiolla on ainoana eurooppalaisena maana diplomaattisuhteet Kiinan tasavaltaan, Taiwaniin. Tästä ei Kiinan kansantasavalta tietenkään tykkää. 

Kiinan tasavallan suurlähetystö. 

Maanantain illallisen söimme Fattoincasassa - yhdessä niistä. 

Tiistaina paistoi aurinko. Tiistaina kävimme Largo Argentinassa - paikassa, jossa sanottiin: "Et tu, Brute", 

Rom war eine Stadt, und alle Römer / hatten in den Adern heißes Blut. /Als sie Cäsar einst tyrannisch reizte, / kochte es sofort in Siedeglut.  

Nicht die Warnung konnte Cäsar hindern: / "Hüte vor des Märzes Iden dich!" / Er verfolgte seine frechen Ziele / und sah schon als Herrn der Römer sich.  

Immer schlimmer schlug ihn die Verblendung, / nur sein Wort galt noch im Capitol. / Und den weisen Rat der Senatoren / schmähte er gemein und höhnisch Kohl.  

Da kam stolzes Römerblut ins Wallen. / Selbst der Freund bleibt keinem Cäsar treu, / wenn ihn dieser nur für seine Zwecke / kalt mißbraucht und sagt es ohne Scheu.  

Heimlich trafen nachts sich die Verschwörer / und beredeten voll Eifer sich. / Und genau am Tag der Märzesiden / gab ihm Brutus den verdienten Stich.  

Cäsar sank von seinem Sitz und stierte / seinen Mörder an, als ob’s nicht wahr. / "Et tu, Brute" — rief er auf lateinisch, / wie es dort die Landessprache war. 

Lasse keiner sich vom Wahn verführen / daß er mehr als jeder and’re gelt: Cäsar wollte / mit dem Schwert regieren / und ein Messer hat ihn selbst gefällt. 

mutta oli siellä myös Colonia Felina Torre Argentina eli paljon gatti di Roma: 

Area Sacra di Largo Argentina & Colonia Felina Torre Argentina. 

Sitten jatkoimme näennäisen päämäärätöntä kävelyä pitkin Roomaa. Olin Piazza della Rotondalla ensin vähän vappufiiliksiksissä - auringonpaistetta ja proseccoa - ja istuimme myöhemmin Espanjalaisilla portailla. "Oi, Rooma, Rooma..." 

Tiistaina sain olla kipa päässä. Se oli ensimmäinen kertani synagogassa. 

Museo Ebraico di Roma. 

Tiistaina päivällä jossain välissä söimme Obicàssa - jossain niistä Rooman kolmesta Obicàsta.

Tiistai-iltana ei sitten enää ollut signaalia - ei Azzurran televisiossa eikä oikeastaan missään muuallakaan. 

Nessun segnale! 

Keskiviikkona nautimme aamulla taas terveellisen aamupalan, muun muassa munkin. Munkissa oli vaniljatäyte. Ja illallinen on ainakin toistaiseksi ollut vielä italialaisempi kuin aamiainen.

Italialainen aamupala. 

Rooman aamupalat olivat silkkaa hiilihydraattia. Proteiineja ei ollut kuin kahvissa!

Keskiviikkona kävimme Colosseumilla ja kävelimme sieltä aamupalan voimin ja muun muassa Santa Maria Maggioren kautta Terminille. Kompassi on tarpeen kaupungissakin.

Asuttiin Via del Pellegrinolla, ja sieltä käsin oli näppärä käydä vaikka missä - jalan.  

Stazione Terminissä on taasen se hyvä puoli, että sieltä pääsee vaikka millä ja vaikka mihin. Keskiviikkona tehtiin niin, että ensin mentiin bussilla 64 mahdollisimman lähelle Colosseumia ja sitten käveleskeltiin Colosseumilta muutaman pysähdyksen taktiikalla Terminille ja palattiin 64:lla Corso Vittorio Emanuelelle eli kylän pintaan ja majapaikkamme lähelle takaisin.  

Asuntomme sijainnista johtuen me emme menneet bussilla kuin ainoastaan tuona yhtenä päivänä, ja kertalippukin taisi olla vain 1,5 €. Eli meidän ei kannattanut ostaa mitään turistipassia tms., varsinkin kun kävimme vain parissa maksullisessa museossa - Colosseumilla ja juutalaisessa museossa/synagogassa. Vatikaanissakaan ei jaksettu jonottaa enää mihinkään museoon, kun Pietarinkirkkoon jonottamisessakin oli mennyt jo tunti. 

Keskiviikkoiltana söimme upean illallisen kotikatumme Cantina Luciferossa. Kovin kauaksi emme viitsineet kävelläkään, koska satoi aika lailla. Kaikki oli hyvää, ja tämä Lucifero - joka on niistä kahdesta Luciferosta kuulemma se "ei niin loistava" - oli Rooman pyhiinvaellusmatkamme paras:

We were lucky to stumble into this restaurant on a rainy evening. The host was welcoming but not pushy, her recommendations were excellent and again not overwhelming. We chose prosciutto and crostinis with honey and duck as starters that we enjoyed with a complimentary glass of prosecco. We skipped the primi, and had excellent beef (with roasted potatoes that were the only mediocre part of the dinner) and lovely chicken with chickory as main courses. We were able to taste the wine (and the after-dinner dolces) before ordering, and got to nibble complimentary pastries with our coffees. 

Torstaina matkasimme kotia. Torstainakin satoi. 

Fiumicinoon menimme hotellin kautta tilatulla taksilla. Jälleen kiinnitin huomioni italialaiseen liikennekulttuuriin: Vieressämme ajoi auto, jonka kuljettajan vasemmassa kädessä oli puhelin, ja oikea käsi selitti. Eihän italiaa voi puhua kädet taskussa! Liikenne saattoi olla hiukan kaoottista, mutta ei aggressiivista niin kuin Moskovassa. Tielläliikkujat olivat huomaavaisia, ja jalankulkija pääsi kyllä kadun yli, kunhan meni. Enkä missään ole nähnyt niin hienoa vetoketjua kuin lentokentälle matkatessamme. 

Eikä ollut muutenkaan hassumpi loma: syödä hiihtolomalla ulkona italialaista jäätelöä! "Nauru, laulu aina siellä helkkää, / yö ja päivä tenhoa on pelkkää." 

Vapun jälkeisenä sunnuntaina: katumus ja häpeä

Lauantain 2.5.1999 Kalevassa oli Oulun ortodoksisen seurakunnan silloisen kirkkoherran, isä Raimo Kiiskisen hartauskirjoitus "Kristus nousi kuolleista!" Se mainiosti sopii myös tähän pyhäpäivään. Siksi lainaan siitä kaksi tähän kirkkovuoden aikaan sopivaa kappaletta - ja kaiken lisäksi ilman kenenkään ja minkään lupaa.

Kun kirjoitan tätä, niin Oulun ortodoksisen kirkon lähistöltä kuuluu aikamoinen metakka. Nythän on vapun aatto ja kaikki kansa on juhlatuulella. Eikä siinä mitään pahaa olekaan, että ihmiset pitävät hauskaa ja juhlivat, mutta jotkut eivät näytä ymmärtävän, että juhlimisella on myös rajansa ja vastuunsa. Saatetaan päätyä siihen, että seuraavana päivänä ei enää ole hyvä mieli onnistuneitten juhlien johdosta, vaan edessä on katumus ja häpeä. 

Tuhlaajapojan paluu. Kuva: Ortodoksina tänään - Ajatuksia tämän hetken maailmasta ja sen ilmiöistä. Näkökulmana ortodoksisen kirkon ihmiskäsitys ja hengellinen perintö. 

Herra armahda! Sitten Kiiskinen kirjoittaa siitä, kuinka "Kirkko kehottaa meitä olemaan kaikessa kohtuullisia" ja "opettaa meitä olemaan vapaita", vaikka "Raamattu ei kiellä meitä viettämästä juhlaa". Meitä siis kehotetaan vapautumaan mielihaluista ja kiintymyksistä.

Vapaa tahto asettaa meille myös vastuun kantamisen taakan. Kun emme älyä tehdä vain oikeita valintoja, me olemme jatkuvasti Jumalan armosta riippuvaisia. Siksi tänäkin aamuna joku surkeasti katuu eilisen illan hölmöilyjä. Mutta on lohdullista tietää, että Kristus on läsnä todella katuvan ihmisen kärsimyksessä. 

Aamen!

Viattomien lasten päivänä: oululaista osaamista

Nyt tapaninpäivänä 2014 muokkaan ja julkaisen blogitekstini, jota aloittelin jo vuosi sitten viattomien lasten päivänä. Tämä teksti taitaa olla alkuun samankaltainen kuin joulukuun 29. päivänä 2013 julkaisemani blogiteksti "Kansan kaikuja Pohjois-Suomesta: vain yksi sinulta puuttuu" - mutta olkoon menneeksi:

"Pikavauhtia globaaliksi vaikuttajaksi", otsikoi jouluaaton 2013 Kaleva paavi Franciscuksesta ja haastattelee piispa emeritus Eero Huovista.

Huovinen vertaa Franciscusta tämän edeltäjään, oppineisuudestaan tunnettuun saksalaissyntiseen Benedictus XVI:een, 

kertoi tiistaina 24. joulukuuta paavi Franciscuksesta Oulussa ilmestyvä sanomalehti Kaleva otsikolla "Kuunteleva paimen ja sielunhoitaja" - ja nimenomaan niin, että y-kirjain oli jäänyt pois. 

Kaleva tietää, että kaikki me olemme syntisiä - myös paavi. 

Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi; sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi. 

Kalevan puolustukseksi mainittakoon, että "Kuunteleva paimen ja sielunhoitaja" ei ollut Kalevan kirjoittama, vaan se oli STT:n uutisia. 

Jostain kumman syystä Kaleva ei kerro Osuuskauppa Arinasta eikä Oulun kunnalliselämän Arina-puolueesta, vaan näistä kertoo Yleisradio. Yle Oulun haastattelema Arinan toimitusjohtaja vastaa Oulun kaupungin keskustaan suunnitellun kauppakeskus Valkean aiheuttamasta Osuuskauppa Arinan ympärillä käydystä keskustelusta ja siitä huhusta, että pätkä Isoakatua lopulta suljettaisiin yöajaksi ja kadusta tulisikin osa Arinan Valkea-kauppakeskusta: 

Se on väärinkäsitys, että katuahan ei tulla sulkemaan yöksi, että se on julkinen tila, joka luonnollisesti lähtee siitä, että se on kaikkien käytettävissä. 

Taidatkos sen epäselvemmin sanoa!

Voi sattuu ihan mitä vaan ja vielä pahempaa,

lauloi Tuomari Nurmio - eikä hän aivan väärässä ollutkaan. 

Adventtisunnuntain ajatuksia: talvisota ja Viipurin pamaus

Tänä sunnuntaina on paitsi ensimmäinen adventtisunnuntai myös talvisodan alkamisen muistopäivä. Erityisen merkittäväksi tämänvuotisen muistamisen tekee se, että talvisodan alkamisesta tulee kuluneeksi 75 vuotta.

Talvisodan syttymispäivä on myös ilmatorjunnan vuosipäivä, ja suomalainen ilmatorjunta-aselaji perustettiin 1920-luvulla. Ilmatorjunnan vuosipäivä juontaa juurensa Viipurin pamaukseen vuoteen 1495. 

Apostoli Andreaan risti on myös Skotlannin lippu. Kuva: Wikipedia. 

Kansantarinoiden mukaan puolustusta johtanut Knut Posse olisi aikaansaanut Viipurin pamauksen jonkinlaisella räjähtävällä seoksella. [ -- ] Toisen tarinan mukaan venäläiset pakenivat, koska he pelästyivät pimeälle taivaalle ilmestynyttä valoilmiötä. Päivä, kolmaskymmenes marraskuuta, oli Pyhän Andreaan päivä ja he luulivat valoilmiötä Andreaan ristiksi. He luulivat pyhän Andreaan suojelevan kaupunkia ja lopettivat hyökkäyksen. 

Tämä taivaallinen valoilmiö oli 1400-luvun ilmatorjuntaa. Viipurin pamauksen muisto antoi nuoren itsenäisen Suomen ilmatorjunta-aselajille arvoisensa vuosipäivän. 

Viipurin pamaus oli ja on tärkeä päivä myös Helsingin yliopiston Wiipurilaiselle Osakunnalle, jossa Viipurin pamausta juhlitaan osakunnassa vuosijuhlan rinnalla. Tärkeää Viipurin pamauksen juhlinta oli ilmeisesti myös vanhoille viipurilaisille, joiden juhlinnan sotatoimet estivät. Vuoden 1939 marraskuun 30. päivänä ei Viipurissakaan juhlittu, iloittu eikä tanssittu. 

Koska talvisota alkoi samana päivänä kuin on ilmatorjunnan vuosipäivä, jota vietetään samana päivänä, kun muistellaan Viipurin pamausta, tuli mieleeni pari kysymystä: pommittiko Neuvostoliitto tarkoituksella Helsinkiä nimenomaan ilmatorjunnan vuosipäivänä ja hyökkäsi revanssiaikein ja maajoukoin nimenomaan Viipurin pamauksen päivänä? 

Entä oliko sattumaa vai historian ironiaa se, että Al-Qaida teki terrori-iskunsa 9/11 eli 11. päivänä syyskuuta 2001? 911 on amerikkalainen hätänumero. 

Onko jossain joku koiranleuka, joka näitä historian sattumia suunnittelee? 

Sana sunnuntaiksi: ensimmäisenä adventtisunnuntaina tuomiosunnuntaista

Viikko sitten sunnuntaina oli kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, tuomiosunnuntai, jota kutsutaan myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi.

Tuomiosunnuntaina kävi oveni takana jehovia. Tuomiosunnuntai on jehoville sopiva ajankohta, koska millennialisteja kiinnostavat lopun ajat ja viimeinen tuomio. 

Fingerpori 22.2.2010 © Pertti Jarla. 

Tosin monikkomuoto jehovia on väärä, koska on vain yksi Jumala, jonka nimi Jehovan todistajien mukaan on Jehova. Toisekseen, nuo Jehovan todistajat eivät suinkaan olleet partasuisia miehiä niin kuin tuossa Fingerporin sarjakuvassa, vaan he olivat naisia. 

Tuomiosunnuntain evankeliumitekstissä (Matt. 25: 31-46) sanotaan, että Ihmisen Poika 

erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. 

Tuomiosunnuntain evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo, että toiset lähtevät 

iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään. 

Tarinan opetus: kun paimen erottaa lampaat vuohista, nimenomaan heidät - jotka eivät ole antaneet nälkäiselle ruokaa ja janoiselle juomaa, ottaneet koditonta luokseen, vaatettaneet alastonta ja käyneet katsomassa sairasta ja vankia, vaan ovat eläessään olleet lampaita - asetetaan Kuninkaan valtaistuimen vasemmalle puolelle. 

Sana sunnuntaiksi: Laupias samarialainen

Oulun yliopiston Humanistisen killan kulttuurilehdessä Rumasana 2/2003 ilmestyi Jyrki Kuusiratin ainekirjoitus Laupias samarialainen.

Vertauskuvallinen ja ortodoksinen tulkinta Kristuksesta laupiaana samarialaisena. Kuva: The Sepherd's Guild. 

Laupias samarialainen  

"Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" (Lk. 10:29)  

Eräs mies oli matkalla ravintolasta taksiasemalle. Rahaa hänelle oli jäänyt juuri sen verran, että sillä maksaisi kotimatkan. Mutta matkalla hän näki kaksi nuorta naista, joista toinen istui maassa ja nyyhki ja voihki. Mikä hätänä? Toinen, se joka seisoi ystävättärensä vieressä, sanoi, että ystävä oli loukannut jalkansa, eikä nilkka kestä, ei kestä jalka varata. Voisiko mies auttaa? Totta kai, totta kai mies tahtoi auttaa.  

Yhdessä mies ja se toinen nainen nostivat maassa istuvan ylös. Nainen valitti kipuaan. Jalka on kipeä, eikä kanna. Mitä tehdä? Nainen valitti ja nyyhki, että jalka ei kanna. Toinen nainen keksi, että päivystykseenhän tämä täytyy viedä, ja onneksi taksiasema on ihan tuossa lähellä, eikä sinne ole edes pitkä matka. Niinpä mies ja se toinen nainen lähtivät taluttamaan tätä vielä äsken maassa istunutta, jalkavaivaista naista, jonka nilkka oli ties vaikka nyrjähtänyt. Voi raukkaa, mutta onneksi taksiasema oli tässä ihan lähellä, ja niinhän se oli.  

Kolmisin mies, jalkavaivainen ja se toinen nainen saapuivat taksiasemalle. Vaivoin saivat he jalkavaivaisen autoon. Mies istui maksajan paikalle, ja terveyskeskukseen he lähtivät. Sinne sisälle päästyään mies selitti tilanteen ensihoitajalle niin hyvin kuin pystyi ja hoitaja tutki nyyhkivän potilaan saman tien, kun oli muuten niin hiljaista. Ei siinä jalassa mitään sen kummempaa vikaa ollut, eikä nilkassakaan. On vain tyttö säikähtänyt ja vielä enemmän humalassa. Hoitaja sitoi kuitenkin jalan, että sai asiakkaan tyytyväiseksi, mutta ei se nyyhke siihen loppunut.  

Taksinkuljettajakin tuli sisälle, kun mittari oli aikansa pihalla raksuttanut. Pitäisi kuulemma matka maksaa. Niin, kuka maksaa? Ei tytöillä ollut rahaa, ei kummallakaan. Taksinkuljettaja tuumi, että tilaajahan se yleensä maksaa, ja mies kai se sitten oli sen taksin tilannut, kun oli istunut etupenkillä ja sanonut, että terveyskeskukseen. Taksiin menivät miehen rahat, mutta ei mies ollut vielä kotona.  

Se toinen nainen sanoi, että kyllä tämä on kotiin vietävä. Vietävä, totta totisesti! Onneksi se asuu tässä ihan lähellä, eikä sinne ole edes pitkä matka. Ei, ei tietenkään, hieno homma, ettei ole pitkä matka! Niinpä lähtivät he kolmisin, mies ja se toinen nainen molemmin puolin, ja jalkavaivainen nainen heidän keskellään. Kotiin he tätä naista saattelivat niin kuin viidellä jalalla saattaa voi.  

Ei sinne kotiin pitkä matka ollut, mutta kauan se matka kesti. Vihdoin saapuivat he ulko-ovelle, ovi saatiin auki, ja rappuunkin pääsivät. Portaissa oli hankalaa raahata raihnaista, mutta sekin onnistui. Ovelle päästyään ei nainen kuitenkaan löytänyt kotinsa avaimia, ei niin mistään. Mikä nyt neuvoksi? Onneksi se toinen nainen asui tässä ihan lähellä, kerrosta ylempänä, ja jalkavaivainen voisi tulla sinne yöksi. Sinne siis.  

Kun he pääsivät sisälle, se toinen nainen tarjosi miehelle tölkin olutta. Mies istui keittiössä, ja hyvältähän olut maistui urakan päätteeksi. Mutta olohuoneessa makasi toinen mies, sen toisen naisen mies, nukkui ja makasi sohvalla. Pöydällä oli oluttölkkejä, ja ne oli jo juotu. Olohuoneen lattialla oli kissa jalat oikosenaan, ja kissan vieressä paloi kynttilä. Mieskin tuli olohuoneeseen ja silitti kissaa, joka vaikutti ihmeen rauhalliselta. Sitten heräsi se toinen mies ja nousi sohvalta. Se toinen nainen selitti tilanteen, siis sen, mitä kaikkea olikaan illan aikana sattunut, ettei tulisi mitään väärinkäsityksiä.  

Se toinen nainen kysyi, miksi ihmeessä kynttilä on kissan vieressä ja palaa lattialla. Sitten hän koski kissaa ja tajusi, että sehän on kuollut. Herra Jumala, kissa on kuollut! Naiset alkoivat huutaa niin kuin naiset nyt huutavat. Se toinen nainen kysyi siltä sohvalta maanneelta mieheltään, että mitä ihmettä, miksi ihmeessä kissa on kuollut, onko se tapettu. Siihen se toinen mies, että olihan siitä puhetta, kun kissaa on niin hankala kerrostalossa pitää. Et kai sinä ryökäle tuon kissan tappanut? kysyi se toinen nainen, ja se toinen mies, että joo, minähän sen kissan tapoin, niskat nurin. Voi herra isä sentään! Naiset itkivät ja huusivat niin kuin naiset vain voivat, ja jalkavaivainen oli unohtanut kipeän jalkansa. Hän itki nyt sitä kissaa.  

Huudosta ei tahtonut tulla loppua, ja se toinen mies alkoi jo hermostua. Se toinen nainen ripitti miestään ja vaati, että tämän oli ainakin siivottava se, minkä oli tappanutkin. Kissantappaja, se toinen mies, että joo joo, ja haki keittiöstä valkoisen muovipussin, laittoi kissan sinne ja muovipussin ovenpieleen keittiön lattialle, että sen voisi sitten huomenna viedä roskiin. Mies katsoi parhaimmaksi lähteä ja käveli kotiinsa. 

Mene ja tee sinä samoin. 

Rumasana on oululainen kulttuurilehti. Sitä julkaisee Oulun yliopiston Humanistinen kilta. 

Kansan kaikuja Pohjois-Suomesta: vain yksi sinulta puuttuu

"Pikavauhtia globaaliksi vaikuttajaksi", kertoi jouluaattona 2013 ilmestynyt Kaleva paavi Franciscuksesta ja haastattelee vielä piispa emeritus Eero Huovista.

Huovinen vertaa Franciscusta tämän edeltäjään, oppineisuudestaan tunnettuun saksalaissyntiseen Benedictus XVI:een. 

Näin hieman huolimattomasti Oulussa ilmestyvä sanomalehti Kaleva lainasi 24. joulukuuta 2013 paavi Franciscuksesta kertovassa jutussaan "Kuunteleva paimen ja sielunhoitaja" piispa Huovista - ja nimenomaan niin, että y-kirjain oli jäänyt pois.

"Vain yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki. Kristuksen sisällinen tunto", 

sanoi seppä Högman Paavo Ruotsalaiselle.

Kaleva sen tietää, että kaikki me kaikki olemme syntisiä - ja niin on myös paavi - tai niin on ainakin se edellinen, joka on se saksalainen, siis se sama, jota kutsuttiin muun muassa koiraksi, Jumalan rottweileriksi. Rottweileriksi Benedictusta kutsuttiin ehkä siksi, että näitä "mastiffintyyppisiä koiria pidettiin paimenina ja karjanvartijoina; koirien tehtävänä oli ajaa karjaa sekä suojella isäntäänsä".

Rottweiler Wikipediassa. 

Sunnuntain 29. joulukuuta 2013 Kalevassa on kirjailija Tuomas Kyrön haastattelu "Monenlaisia äijiä ja miniä". Haastattelun lopuksi Tuomas Kyrö lausuu syvällisesti:

Menestyksen ja menetyksen ero on lopulta vain yksi kirjain. 

Kalevan haastattelussa mainittu Tuomas Kyrön pienoisromaani Miniä (2012) on hyvä. Minä en. Minä olen syntinen. 

Päivän tunnussana: puhtaalta pöydältä

Päivän 29.12.2013 tunnussana:

Minä muistelen menneitä aikoja, mietin kaikkia tekojasi, ajattelen sinun kättesi töitä (Ps. 143:5). 

Sama saksaksi:

Ich denke an die früheren Zeiten; ich sinne nach über all deine Taten und spreche von den Werken deiner Hände (Psalm 143,5). 

Päivän Tunnussana on pieni kirjanen, joka sisältää vuoden jokaiselle päivälle kaksi raamatunlausetta, joista ensimmäinen, tunnussana, on Vanhasta testamentista, ja toinen, opetussana, Uudesta testamentista. Alkuperäistä käytäntöä noudattaen tunnussana arvotaan noin 1800 Vanhan testamentin sanaa käsittävästä kokoelmasta, ja Uuden testamentin sanatkin eli opetussanat, herrnhutilainen Veljesseurakunta valitsee täydentämään ja selittämään tunnussanaa.

Mutta päivän tunnussanaan palatakseni: joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, sanotaan.

Niin sanotaan usein varsinkin sen jälkeen, kun on käsitelty ikävät asiat pois päiväjärjestyksestä - tai sitten ei - ja jätetty ne taakse - tai sitten ei. Sitten aloitetaan kaikki taas alusta, puhtaalta pöydältä. Näin ainakin sanotaan - olipa niitä ikäviä asioita käsitelty tai sitten ei.

Siinä, että aloitetaan sitten puhtaalta pöydältä, käy kuitenkin valitettavan usein niin, että roskat vain laastaan lattialle tai - pahimmassa tapauksessa - maton alle. Pöytä on toki hohtavan puhdas, mutta roskat eivät ole kadonneet yhtään minnekään. Roskat ovat vain vaihtaneet paikkaa. Siistijä on siistinyt roskat maton alle, mutta siivooja ei ole niitä siivonnut.

Se, että niin moni niin mielellään haluaisi päästä vähällä ja saada roskat mahdollisimman nopeasti pois silmistä, on kovin inhimillistä. Valitettavasti monen mielestä sellainen on ihan oikein, että roskat laastaan maton alle ja sitten sanotaan hirveällä hopulla, että kaikkihan on nyt hyvin - hys, hys! Mutta kukaan ei saisi sanoa ääneen sitä tosiasiaa, että eihän niitä roskia ole oikeasti siivottu.

Valitettavasti monen esimiehen ja alaisen mielestä sellainen on ihan oikein, että roskat laastaan maton alle. Niin saa toki ajatella ja unelmoida ihan kaikessa rauhassa, mutta kenenkään ja vähänkään omaa nokkaansa pitemmälle ajattelevan, varsinkaan vastuuntuntoisen esimiehen ei kannata sanoa sitä ääneen.

Kannattaa nimittäin muistaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Siksi ikävätkin asiat kannattaisi käsitellä juurta jaksain ja kunnolla ja työläimmillään jopa niin kuin Etelä-Afrikassa uskallettiin ja osattiin. Mutta tottahan se on, että siivoaminen - ja varsinkin imuroiminen - on todella ikävää hommaa.

Oikeutta siivoojille!

Jouluaattona: Jumala ompi linnamme

Tänään jouluaattona töllötintä tuijottaessani tein merkittävän havainnon: turkulainen jouluaatto näytti samanlaiselta kuin oululainen vappu.

Mutta kaiken tämän joulurauhan keskellä pahoin pelkään, että taas alkaa kaikilta toreilta, kaikilta kujilta ja viinitarhoista kuulua poliittisesti korrekti itku ja valitus siitä, kuinka taas Suomen Turussa joulurauhanjulistuksessa menivät sekaisin - ja menevät vuodesta toiseen - hengellinen ja maallinen, enkelitaivaat ja porilaistenmarssit, rauhaisa ja sotaisa.

Huolensa kullakin.

Suuressa maailmassa - ainakin Pohjanmeren ja Englannin kanaalin takana - soitetaan ja lauletaan Proms-festivaalin viimeisenä iltana jokaikinen vuosi muun muassa Pomp & Circumstance March No. 1 (1901) ja Land of Hope and Glory (1902), Rule, Britannia! (1740), Jerusalem (1916) ja God Save the Queen - ja kaikki nämä sulassa sovussa.

"No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle", lauletaan suomalaisessa joululaulussa, jonka lopussa vielä toivotaan, että "oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!" Oi, jospa siitä rauhasta ja ainaisesta joulusta saisi puhua ja laulaa paitsi villin melskeen, helinän ja helskeen myös sodan keskellä!

Iltapäivällä Oulujoen kirkossa veisattiin virret 27, 21 ja 30: Juhlimaan tulkaa, Enkeli taivaan ja Maa on niin kaunis. Väkeä oli kuin helluntaiepistolassa, vaikka oli jouluaatto.

Joulurauhaa - niin sitä rauhaa, josta ruotsissa käytetään sanaa fred, kuin sitä, josta ruotsissa käytetään sanaa frid - teille ja meille kaikille!

"Myynti harkinnassa"

Pateniemen kirkko. 

"Pateniemen kirkko ei ulkonäöltään ole sakraalirakennuksen näköinen, joten seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja Markku Kangasniemen mukaan se soveltuu mainiosti myös muuhun käyttöön, vaikkapa myymäläksi", kirjoittaa Oulu-lehti liian ison ja liian kaukana olevan Pateniemen kirkon mahdollisesta kohtalosta kertovassa jutussaan "Tästä puhutaan - Pateniemen kirkko myyntiin?" sunnuntaina 22.10.2006.

Mutta kirkoksi sellainen rakennus - joka "ei ulkonäöltään ole ole sakraalirakennuksen näköinen" - on sentään kelvannut!

Hyvää Yhdistyneiden Kansakuntien päivää!

Raamatun arvovallasta ja Jumalan pyhyydestä

”Jos uskotaan ja opetetaan, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa, jumalallisen ilmoituksen lähde, on selvää, että silloin ei voida puhua Jumalan pyhyydestä”, kirjoittaa ”Vartijan ääni” (Lähettäjä 10/2006) Raamatun arvovallasta.

Selvähän se! Mutta tämä on sitä lajia logiikkaa, jossa vedetään mutkat suoriksi.

Onko kuitenkaan niin, että muun muassa Heikki Räisänen ja Wille Riekkinen, jotka Vartijan äänen mukaan uskovat ja opettavat, ”että Raamattu ei ole Jumalan sanaa”, kieltävät samalla Jumalan pyhyyden?

Uskommeko me Raamatun pyhyyteen vai Jumalan pyhyyteen? Uskommeko me Raamattuun vai Jumalaan?

Pyhitä lepopäivä

Paljon puhutaan siitä, ettemme enää osaa tehdä eroa arjen ja pyhän välillä. Koska meitä ei näy sunnuntaiaamuna Herran huoneessa, tuomitsemme paitsi itsemme myös lähimmäisemme ja ajattelemme, että ”niin on, jos siltä näyttää”.

Suomalainen kristillisyys on usein kotien kristillisyyttä. Koska me emme tätä näe, me helposti ajattelemme, ettemme me ole kunnon kristittyjä. Kristillisyytemme pysyy piilossa.

Mutta sapatin me sentään osaamme pyhittää – vieläpä osin juutalaisin menoin.

Kun perjantaina on töitten jälkeen käyty tavaratemppelissä ostamassa ainakin perjantaipullo ja tultu kotiin, ”perheen isä lukee ylistyslaulun emännälle, vanhemmat siunaavat lapset”. Sitten nostetaan viinilasi ja syödään ja lauletaan ”perinteisiä sapattilauluja. Samalla kun katsotaan taaksepäin aina maailman luomiseen asti, osoitetaan eri tavoin (levolla, hyvällä ruoalla, laululla), että tämä päivä on esimakua tulevasta messiaanisesta ajasta”. (Karl-Johan Illman, ”Juutalaisuus”, Uskonnot maailmassa, WSOY 1999.)

Siinä se sitten sapatin aloitus menee perjantaipulloa kallistellessa, vaimoa kehuessa ja menneitä kaivellessa. Apostoli Paavalin ohjeen mukaan isäntä ei ”enää juo pelkkää vettä”, vaan kossun ja kaljan lisäksi ”vähän viiniäkin” (1. Tim. 5:23).

Tämän juutalais-kristillisen sekamelskan jälkeen ”seuraavana päivänä” – isä Raimo Kiiskistä (Kaleva, lauantaina 2. toukokuuta 1999) lainatakseni – ”ei enää ole hyvä mieli onnistuneitten juhlien johdosta, vaan edessä on katumus ja häpeä”.

Sapatti meneekin sitten perheenpään lepäillessä, koska ei silloin pysty ruuan ja vaatteiden valmistukseen, asunnon rakentamiseen ja kunnossapitoon, tavaroiden tuotantoon ja kuljetukseen eikä kaupankäyntiin. Eikä kotoakaan pysty poistumaan yhtään mihinkään – ei edes synagogaan, mikä näin diasporassa, pakanain keskellä, olisi muutenkin äärimmäisen vaikeaa.

Formalismia

John Shelby Spong. 

Friedrich Nietzschestä (1844-1900) - joka julistautui Stendhalin postuumiksi pojaksi - kirjoittaa Suomen teologisen instituutin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola kirjassaan Antikristuksen apostolit – Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin (PerusSanoma 2006).

Kun Eskola vetää johtopäätöksiä Nietzschen vaikutuksesta aikamme epäteologeihin, on hän toisinaan niin äkkiväärä, että aina ei oikein tiedä, kuka sanoi ja mitä. Muutaman kerran Eskola kirjoittaa sellaista, mistä en ole aivan varma, sanoiko juuri viitattava tai lainattava juuri noin – vai Eskola itse.

Enkä tykkää kaikista johtopäätöksistä, joita Eskola vetää. Eikä minun tarvitsekaan tykätä. Ei kai linja Friedrich Nietzschestä John Shelby Spongiin ole ihan niin suora kuin Timo Eskola sanoo.

Mutta myös muutaman hyvän oivalluksen – siis sellaisen, josta minäkin tykkään – saa Eskolan kirjasta lukea. Esimerkiksi: ”Postmoderni liberalismi liittoutuu kriisiytyvässä kirkossa korkeakirkollisuuden kanssa. Vaikka sisältö luhistuu, rakennelma ei saa luhistua.” (275.)

Se – että sisältö luhistuu, mutta ”rakennelma ei saa luhistua” – on formalismia, josta vuonna 1948 syytettiin Sergei Prokofjevia (1891-1953) ja Dmitri Šostakovitšia (1906-75): "atonaalisuutta, dissonanssia, disharmoniaa, sekavia neuropatologisia yhdisteitä" - eli "sekasotkua musiikin asemasta", joksi Shostakovitshin ooppera Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth leimattiin Pravdassa vuonna 1934.

Eikä tätä, että se on formalismia, sanonut Eskola, vaan tämän sanoi Tarzan Bloch.

”Syy tällaiseen äkilliseen konservatismiin saattaa tietysti olla käytännöllinen. Jokainen pappi tai piispa, joka lakkaisi kastamasta lapsia ja jakamasta ehtoollista, erotettaisiin pian virasta. (…) Postmodernismin aate ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä” (275.)

Myöskään perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen – joka estää jakamasta ehtoollista naispapin kanssa, mutta ei estä virnistelemästä televisiossa, kuinka piispa ei ole apostolisessa uskossa – ”ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä”.

Mutta edellä mainitun kaltainen perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen - olipa se sitten joka tai mikä - onkin aivan eri asia!