Satie, Šostakovitš ja Stalin: formalismia

"Praavda on historianopiskelijoiden puolueisiin ym. sitoutumaton ainejärjestölehti, joka ilmestyy 2-4 kertaa vuodessa", kertoi Praavda - Tottuus 1/2003. Samassa lehdessä oli Jyrki Kuusiratin kirjoitelma Muodon vuoksi:

Erik Satien omakuva. 

Muodon vuoksi  

Kun Claude Debussy (1862-1918) arvosteli Normandiassa syntyneen Erik Satien (1866-1925) musiikkia "muodon puutteesta", Satie sävelsi seitsemän pianokappaletta vastaukseksi oikeutettuun arvosteluun ja vei ne arvostelijansa hyväksyttäviksi. Näiden kappaleitten yhteisenä nimenä oli Trois morceaux en forme de poire (Kolme päärynänmuotoista kappaletta). Tämän vuonna 1903 syntyneen pianosarjan hän tietysti myös omisti Claude Debussylle.  

Luultavasti suurin syy kritiikkiin oli se, että Satie oli käynyt väärät koulut. Hänen opinahjonsa Schola Cantorum ei ollut Pariisin konservatorio. Satie ei kuulunut piireihin. Oli hän konservatoriossakin opiskellut monia vuosia, mutta ei suorittanut siellä mitään tutkintoa. Niinpä Satie torjui musiikkinsa muodollisiin puutteisiin puuttuvan arvostelun ja sanoi olevansa "parantumaton ja vilpitön amatööri", joka tekee sen, minkä aikamies vain voi.  

Mutta kuka ihme oli Erik Satie? No, se Satie, jonka pianomusiikki soi aina taustalla, kun televisiosta tulee riikinruotsalainen dokumentti rakastetusta Carl Larssonista: Var välkommen, kära du, till Carl Larsson och hans fru! Ruotsalaista kansankotia edeltävää Larssonin perheidylliä ja akvarelleja säestää Satien rauhallinen dum-dam, dum-dam: Kolmen päärynänmuotoisen kappaleen alkutahdit. 

Sama Satie säestää myös FST:n dokumentteja Karjalan kannaksen suomenruotsalaisesta runoilijasta, Raivolassa asuneesta Edith Södergranista (1892-1923). Ja Erja Manto lukee nuorena nukkuneen runoa Landet som icke är. 

Mikäli Venäjän vallankumousvuonna kuollut Claude Debussy olisi elänyt Stalinin Neuvostoliitossa, hän ehkä olisi suutaan soukemmalla eikä olisi puhunut muodon puutteesta yhtään mitään. 1930-luvulle tultaessa sosialistisesta realismista oli tullut Neuvostoliiton virallinen taidesuunta ja formalismista kirosana.  

Oikeutettua arvostelua saivat osakseen niin Sergei Prokofjev, Aram Hatsaturjan kuin Dmitri Šostakovitškin (1906-75). Heitä kaikkia syytettiin formalismista.  

Miksi? Šostakovitšia syytettiin esimerkiksi siksi, että hän sävelsi vuosina 1930-32 Nikolai Leskovin (1831-95) traagiseen kertomukseen pohjautuvan oopperan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth.  

Kantaesitys oli vuonna 1934, ja ooppera oli valtaisa menestys, mutta tammikuun 1936 Pravdassa oli tulikivankatkuinen arvostelu, jonka oli kirjoittanut luultavasti Stalin itse. Sen otsikko oli Sekasotkua musiikin asemesta. Siinä suuri arvostelija hyökkäsi oopperan "formalistisia ja dekadentteja tendenssejä" vastaan. Šostakovitšin nimi häipyi oopperoiden ja konserttien ohjelmistoista.  

Seuraavana vuonna Šostakovitš nimesi viidennen sinfoniansa "neuvostotaiteilijan vastaukseksi oikeutettuun arvosteluun". Sekään ei Šostakovitšia auttanut. Vielä sodanjälkeisen "ždanovštšinan" aikana eli vuosina 1946-48 pannassa olivat kolmen edellä mainitun säveltäjän lisäksi muun muassa runoilija Anna Ahmatova ja elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Tuolloin Andrei Zdanov johti Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa.  

Mutta vasta viisikymmenvuotiaana, vuonna 1956, Dmitri Šostakovitš poisti loukkaavan Macbeth-vihjauksen ja uusi oopperansa, nyt nimellä Katerina Izmailova. Samana vuonna Nikita Hrustsev arvosteli ankarasti Stalinia ja tämän hallintoa Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Kommunistisen Puolueen 20. puoluekokouksessa.  

Ei siis ihme, että formalismin pelossa informaatioteknologit puhuvat niin paljon sisällöntuotannosta. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. 

Praavda - Tottuus on Tiima ry:n eli Oulun yliopiston "historian opiskelijoiden oma lehti, johon kaikki halukkaat ovat tervetulleita kirjoittamaan". 

Formalismia

John Shelby Spong. 

Friedrich Nietzschestä (1844-1900) - joka julistautui Stendhalin postuumiksi pojaksi - kirjoittaa Suomen teologisen instituutin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola kirjassaan Antikristuksen apostolit – Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin (PerusSanoma 2006).

Kun Eskola vetää johtopäätöksiä Nietzschen vaikutuksesta aikamme epäteologeihin, on hän toisinaan niin äkkiväärä, että aina ei oikein tiedä, kuka sanoi ja mitä. Muutaman kerran Eskola kirjoittaa sellaista, mistä en ole aivan varma, sanoiko juuri viitattava tai lainattava juuri noin – vai Eskola itse.

Enkä tykkää kaikista johtopäätöksistä, joita Eskola vetää. Eikä minun tarvitsekaan tykätä. Ei kai linja Friedrich Nietzschestä John Shelby Spongiin ole ihan niin suora kuin Timo Eskola sanoo.

Mutta myös muutaman hyvän oivalluksen – siis sellaisen, josta minäkin tykkään – saa Eskolan kirjasta lukea. Esimerkiksi: ”Postmoderni liberalismi liittoutuu kriisiytyvässä kirkossa korkeakirkollisuuden kanssa. Vaikka sisältö luhistuu, rakennelma ei saa luhistua.” (275.)

Se – että sisältö luhistuu, mutta ”rakennelma ei saa luhistua” – on formalismia, josta vuonna 1948 syytettiin Sergei Prokofjevia (1891-1953) ja Dmitri Šostakovitšia (1906-75): "atonaalisuutta, dissonanssia, disharmoniaa, sekavia neuropatologisia yhdisteitä" - eli "sekasotkua musiikin asemasta", joksi Shostakovitshin ooppera Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth leimattiin Pravdassa vuonna 1934.

Eikä tätä, että se on formalismia, sanonut Eskola, vaan tämän sanoi Tarzan Bloch.

”Syy tällaiseen äkilliseen konservatismiin saattaa tietysti olla käytännöllinen. Jokainen pappi tai piispa, joka lakkaisi kastamasta lapsia ja jakamasta ehtoollista, erotettaisiin pian virasta. (…) Postmodernismin aate ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä” (275.)

Myöskään perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen – joka estää jakamasta ehtoollista naispapin kanssa, mutta ei estä virnistelemästä televisiossa, kuinka piispa ei ole apostolisessa uskossa – ”ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä”.

Mutta edellä mainitun kaltainen perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen - olipa se sitten joka tai mikä - onkin aivan eri asia!