Paljon puhutaan siitä, ettemme enää osaa tehdä eroa arjen ja pyhän välillä. Koska meitä ei näy sunnuntaiaamuna Herran huoneessa, tuomitsemme paitsi itsemme myös lähimmäisemme ja ajattelemme, että ”
niin on, jos siltä näyttää”.
Suomalainen kristillisyys on usein kotien kristillisyyttä. Koska me emme tätä näe, me helposti ajattelemme, ettemme me ole kunnon kristittyjä. Kristillisyytemme pysyy piilossa.
Mutta
sapatin me sentään osaamme pyhittää – vieläpä osin juutalaisin menoin.
Kun perjantaina on töitten jälkeen käyty tavaratemppelissä ostamassa ainakin perjantaipullo ja tultu kotiin, ”perheen isä lukee ylistyslaulun emännälle, vanhemmat siunaavat lapset”. Sitten nostetaan viinilasi ja syödään ja lauletaan ”perinteisiä sapattilauluja. Samalla kun katsotaan taaksepäin aina maailman luomiseen asti, osoitetaan eri tavoin (levolla, hyvällä ruoalla, laululla), että tämä päivä on esimakua tulevasta messiaanisesta ajasta”. (
Karl-Johan Illman, ”
Juutalaisuus”,
Uskonnot maailmassa, WSOY 1999.)
Siinä se sitten sapatin aloitus menee perjantaipulloa kallistellessa, vaimoa kehuessa ja menneitä kaivellessa. Apostoli Paavalin ohjeen mukaan isäntä ei ”
enää juo pelkkää vettä”, vaan
kossun ja kaljan lisäksi ”
vähän viiniäkin” (
1. Tim. 5:23).
Tämän juutalais-kristillisen sekamelskan jälkeen ”seuraavana päivänä” –
isä Raimo Kiiskistä (
Kaleva, lauantaina 2. toukokuuta 1999) lainatakseni – ”ei enää ole hyvä mieli onnistuneitten juhlien johdosta, vaan edessä on
katumus ja
häpeä”.
Sapatti meneekin sitten perheenpään lepäillessä, koska ei silloin pysty ruuan ja vaatteiden valmistukseen, asunnon rakentamiseen ja kunnossapitoon, tavaroiden tuotantoon ja kuljetukseen eikä kaupankäyntiin. Eikä kotoakaan pysty poistumaan yhtään mihinkään – ei edes synagogaan, mikä näin diasporassa, pakanain keskellä, olisi muutenkin äärimmäisen vaikeaa.
