Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viikkolehti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viikkolehti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, toukokuuta 03, 2015

Sunnuntai-iltana: Saturnuksen renkaat

Sunnuntaina 19.4.2015 linja-automatkalla Rovaniemeltä Kemiin luin loppuun W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat - Pyhiinvaellus Englannissa (1995, suom. 2010) - kirjan, joka lukee meitä.

Saturnuksen renkaissa on paljon enemmän musiikkia kuin tähtitiedettä: iltamusiikkia, oopperamusiikkia, sotilasmusiikkia, surumusiikkia kuolon kohdatessa, sellomusiikkia, pianomusiikkia ja oratoriomusiikkia, ooppera-alkusoittoja, marsseja ja hautajaisissa soitettu pavane, sotilasmarsseja ja surumarssi. Saturnuksen renkaissa kuuluu ilta ja yö, ja myös kuolema on läsnä.

Saturnuksen renkaitten musiikista saisi aikaan kokonaisen konsertin, joka sopisi kaikkein parhaiten puhallinorkesterille tai sotilassoittokunnalle. Sovituksia ja soitinnuksia on sopivasta sellomusiikista ja pianomusiikista yllin kyllin.

Myöskään musiikillisia anakronismeja ei kannata pelätä (siis sitä, että kaikki ne nimettömäksi jääneet musiikkkappaleet eivät välttämättä ole nimenomaisen, romaanissa kerrotun aikansa hengentuotteita) jos konsertista haluaa sopusuhtaisen kokonaisuuden, varsinkin kun "Sebald jättää lukijan epävarmuuteen siitä, mikä on faktaa mikä fiktiota". Eikä vihoviimeiseksi kannata valita Messiaan Hallelujaa, jos haluaa toivottaa iltamusiikkia kuuntelemaan tulleille hyvää yötä ja "levolle päästyäsi nuku hyvin".

Yksityiskohta kirjan Saturnuksen renkaat kannesta. 

Musiikkia W. G. Sebaldin romaanista Saturnuksen renkaat 

ja puheen jälkeen, sanoi Frederick Farrar, eräs pikkukadetti nimeltä Francis Browne, jota en vielä tänä päivänäkään ole unohtanut, puhalsi trumpetillaan iltasoiton (62).
  • iltasoitto 
torvisoittokunta parhaillaan soittaa iltaserenadina Tannhäuser-alkusoittoa (130). 
En enää tiedä, miksi silloin aikoinaan yleensä matkustin Waterloohon. Mutta sen muistan, että bussipysäkiltä kuljin pitkin peltoaukeaa ja ohi hökkelimäisten mutta silti korkeiden talojen kohti muistopaikkaa, jossa oli pelkkiä matkamuistokojuja ja halpoja ravitsemusliikkeitä. Kävijöistä ei näkynyt jälkeäkään sinä lyijynharmaana joulunaluspäivänä, ymmärrettävää kyllä. Ei edes ainuttakaan koululuokkaa. Mutta ikään kuin kaikkea autiutta uhmaten marssi paikkakunnan muutamalla harvalla kujalla Napoleonin aikaisiin asuihin sonnustautunut joukko rumpujaan ja torviaan soittaen (142–143). 
Ei kuulunut viimeistä huokausta, ei viimeisiä sanoja eikä viimeistä toiveikasta pyyntöä: Lend me a looking glass; if that her breath will mist or stain the stone, why, then she lives. Ei, ei mitään. Kaikki oli hiljaista ja mykkää. Sitten hiljaa, kuin aavistuksena, surumarssin säveliä (195). 
  • surumarssi 
kuolemanhiljainen alkutalven kuva, joka saa minut joskus ihmettelemään, mahtoiko se sittenkin olla aistiharhaa, etenkin kun kuvaamattoman tyhjyyden keskeltä luulen kuulevani Taika-ampujan alkusoiton viime tahdit ja sitten gramofonineulan päivä- ja viikkokausia jatkuvan raapivan äänen (201). 
Siellä isä istuu aivan liian matalalla jakkaralla harjoittelemassa sellonsoittoa, ja isoäiti makaa juhlapuvussaan korkean pöydän päällä (202). 
  • sellomusiikkia 
Syksyllä 1877 hän matkusti vielä kerran Lontooseen katsomaan Taikahuilun esitystä (229–230). 
Päivä päättyi useimmiten musiikkihetkeen. Kun sisällä talossa jo alkoi hämärtää mutta ulkona läntinen taivas vielä valaisi puutarhan, soitti Charlotte jonkin osaamansa kappaleen, ja varakreivi, appuyé au bout du piano, kuunteli vaiti (280–281). 
  • pianomusiikkia 
Silloin voi kuulla rumpujen pärinän, trumpettien fanfaarit ja luihin ja ytimiin käyvät komentoäänet, joissa ääni lähes sortuu. Sentinelles, prenez garde à vous! (286–287) – Vartiosotilaat, asento! 
Nainen, josta oli näin huolehdittu, oli nimeltään Sarah Camell, ja hän oli kuollut 26. lokakuuta 1799. Hän oli Ditchinghamin lääkärin puoliso ja lienee siten kuulunut Ivesin perheen tuttavapiiriin, lienee jopa todennäköistä, että Charlotte vanhempineen oli läsnä hänen hautajaisissaan, saattoipa kenties soittaa fortepianolla pavanen (291). 
Toinen yksityiskohta kirjan Saturnuksen renkaat kannesta. Kuva: Maailmankirjat
Tämän iltamusiikin jälkeen on hyvä nukkua hyvin ja levollisesti. Hyvää yötä! 

maanantaina, elokuuta 04, 2014

Kaikki tiet vievät Transnistriaan

Jyrki Kuusirati kirjoitti 4.8.2014 kommenttiinsa ”Kaikki tiet vievät Transnistriaan” Peter Lodeniuksen Kansan Uutisten Viikkolehdessä 25.7.2014 julkaistuun artikkeliin ”Erehdyksiä joita ei voi tapahtua – Informaatiosodan sirpaleita Ukrainassa” ainakin yhden kirjoitusvirheen, joka tässä täytyi korjata.
Peter Lodenius kirjoitti artikkelissaan ”Erehdyksiä joita ei voi tapahtua – Informaatiosodan sirpaleita Ukrainassa” kenraaliluutnantti Vladimir Antjufejevista, joka on vaikuttanut ennen muun muassa Transnistriassa ja nyt Donbassin alueella Ukrainassa. Transnistrian eli Dnestrin moldavialaisen tasavallan turvallispalvelua Antufejev johti siihen saakka, kunnes Transnistrian pitkäaikainen päämies Igor Smirnov joutui väistymään tehtävästään, ja Transnistrian presidentinvaaleissa valituksi tuli Jevgeni Shevtšuk. 
Transnistriassa ovat vaikuttaneet myös monet muut, joiden nyt tiedetään toimivan Ukrainassa. Suomalainen Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta 3/2014 kertoi artikkelissaan ”Sodan PR-haamut” ja Helsingin Sanomat jutussaan ”Työnä ja kutsumuksena tappaminen” 31.5.2014, että eversti Igor Girkin/Strelkov aloitti sotilasuransa Transnistriassa vuonna 1992. 
Samainen Novaja Gazeta kertoi Igor Girkinin paitsi olleen Krimillä vapaaehtoisten joukossa myös pitäneen yhteyttä Krimin pääministeri Aksjonoviin, ja Helsingin Sanomat kertoi, että Girkin osallistui Krimin alueparlamentin miehitykseen Simferopolissa. Aikakauslehti Timen artikkelista ”Putin’s Man in Crimea Is Ukraine’s Worst Nightmare” 10.3.2014 selviää se, että myös Krimin nykyisellä pääministeri Sergei Aksjonovilla on vahvat transnistrialaiset juuret: hänen isänsä – entinen puna-armeijan upseeri – palveli 1980-luvun lopulla Neuvosto-Moldaviassa ja vaikutti Moldovassa vielä sen itsenäistyessä. Ennen Transnistrian sotaa Sergei Aksjonov muutti Krimille.  
Mielenkiintoista on myös se, että esimerkiksi Venäjän Äänen juhannuksen 2014 jälkeen julkaistun jutun ”Donetskin ja Luhanskin tasavallat yhdistyvät Kansantasavaltojen liitoksi” kartassa kuuluu Novorossijaan Itä- ja Etelä-Ukrainan lisäksi myös paljon muuta. Tämän kartan mukaan siihen kuuluisi myös Krim. Eikä siinä vielä kaikki: Venäjän Äänen kartalla Uuden Venäjän länsiraja ei ulottuisi ainoastaan Dnestrjokeen saakka, jolloin Novorossijaan kuuluisi Transnistria, vaan Uusi Venäjä ulottuisi Dnestrjoen oikealle rannalle, jolloin siihen kuuluisi myös Moldova!  
Kaikki tiet vievät Transnistriaan. 
Uusi Venäjä Venäjän Äänessä 25. kesäkuuta 2014. 
Sitä en sentään tiedä (enkä myöskään ota selvää), pitääkö edellä mainitun kenraaliluutnantin sukunimi translitteroida Antjufejev vai Antufejev.

maanantaina, huhtikuuta 21, 2014

Pääsiäismaanantaina: "lapsen oikeudesta syntyä tähän maailmaan"

"Lapsen etua käytetään estämään lapsen syntymä", otsikoi Viikkolehti perjantaina 13. lokakuuta 2006 - samana päivänä, jolloin eduskunnassa äänestettiin hedelmöityshoidoista. Kahta vuotta aiemmin tästä samasta asiasta keskusteltiin myös Kansan Uutisissa, johon kirjoitti myös muuan Jyrki Kuusirati:

Lapsen oikeudesta syntyä 
Kun keskustellaan abortista, puhutaan usein naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan. Vain harva puhuu lapsen oikeudesta syntyä tähän maailmaan. Sen sijaan kun keskustellaan naisparien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, tämä asia nostetaan usein esiin. 
Esimerkiksi Jorma Hentilä perustelee naisparien oikeutta hedelmöityshoitoon kirjoituksessaan Tulihan se sieltä (VL 2.7.) paitsi yhteiskunnallisen tasavertaisuuden toteutumisella myös lapsen oikeudella syntyä tähän maailmaan. Mutta miten sellaisella, jota ei ole vielä olemassakaan, voi olla oikeuksia? 
Se on selvää, että lapsella ei velvollisuuksia ole. Velvollisuuksia on nimenomaan aikuisella, vanhemmalla. Lapsella on oikeuksia, mutta sellaisen, joka ei ole edes hedelmöittynyt munasolu, oikeudetkin ovat olemattomat. 
Kun keskustellaan naisparien oikeudesta hedelmöityshoitoon, kannattaa siis miettiä, puhutaanko lapsen vai naisen oikeudesta. 

"Itse valitsisin mieluummin oikeuden olla olemassa kuin sen, etten olisi syntynyt koskaan tai että minulla olisi isä" (Viikkolehti, 13.10.2006), voi sanoa ainoastaan ihminen, joka on olemassa. Syntymätön - siis sellainen, jota ei ole edes olemassa, tai sellainen, joka on jo äitinsä kohdussa - ei voi sanoa yhtään mitään

maanantaina, lokakuuta 16, 2006

"Kokolihansyöjämiesten taistossa tavat unohtuivat"

"Lapsen etua käytetään estämään lapsen syntymä", otsikoi Viikkolehti perjantaina 13. lokakuuta 2006 - samana päivänä, jolloin eduskunnassa äänestettiin hedelmöityshoidoista.

Hedelmöityshoitoja yksinäisille naisille ja naispareille on usein perusteltu paitsi lapsen edulla myös lapsen oikeudella syntyä tähän maailmaan. Mutta mistähän lapsesta tässä hedelmöityskeskustelussa oikein puhuttiin? Lapsesta, jota ei ole edes olemassa!

Miten olemattomalla voi olla oikeuksia! Eli kenen oikeudesta tässä oikeasti puhutaan?

Tällöin ei puhuta lapsen oikeudesta, vaan puhutaan aikuisen oikeudesta vanhemmuuteen - eli käytännössä naisen oikeudesta äitiyteen. Tämän sanoi suoraan Tarja Ranta-Ala-aho (Kaleva, 16.10.2006): "Kyse oli eettisestä valinnasta, tasa-arvoisesta äitiydestä."

Kuka puhuu miehen oikeudesta isyyteen?

Lapsen etua käytetään estämään lapsen syntymä myös silloin, kun tehdään abortti. Silloin vain harva puhuu lapsen oikeudesta syntyä tähän maailmaan. Silloin puhutaankin naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan.

"Itse valitsisin mieluummin oikeuden olla olemassa kuin sen, etten olisi syntynyt koskaan tai että minulla olisi isä" (Viikkolehti, 13.10.2006), voi sanoa ainoastaan ihminen, joka on olemassa. Syntymätön - siis sellainen, jota ei ole edes olemassa, tai sellainen, joka on jo äitinsä kohdussa - ei voi sanoa yhtään mitään.

Muuten, minä syön makkaraa.